Pohdintoja yksinäisyydestä

Nykyään mietitään usein, millä pätevyydellä kukin kommentoi mitäkin asiaa. Esimerkiksi kirjoitan psykologiasta ja tunteista sekä positiivisuudesta. Olenko siis suorittanut niistä jonkin tutkinnon? En ole, kirjoittelen pelkästään mututuntumalla. Olen toki lukenut paljon kirjallisuutta aiheesta ja joskus nuoruudessa olen myös potenut yksinäisyyttä, joten katson olevani pätevä kertomaan siitäkin mielipiteeni. Varsinkin kun maailmassa on presidenttejäkin, jotka sinkoavat julkisuuteen milloin mistäkin asiasta mielipiteitään sellaisissakin tilanteissa, joissa heillä ei välttämättä ole minkäänlaista tietoa asiasta.

Korona on tuonut yksinäisyyden esille ihan toisella tavalla kuin ennen. Ehkä havahduttaminen tässäkin asiassa on meille tarpeen. Niin usein sitä tulee unohtaneeksi ne yksinäiset ihmiset, jotka periaatteessa voisivat olla osa omaa maailmaa. Yksilön vastuu ei voi kattaa koko maailmaa. Mutta yksilökin voi kantaa vastuuta siitä lähipiiristään.

Vanhusten yksinäisyys on aina ollut lähellä sydäntäni. Ehkä siksi, että olen usein ihmetellyt tätä länsimaista kulttuuria siitä, kuinka välinpitämättömästi se suhtautuu vanhuksiinsa. Toki meillä on hyvä sosiaaliturva, terveydenhoito ja muut järjestelmät. Mutta liian usein tuntuu, että ne ovat kylmiä, kliinisiä järjestelmiä, joiden tehtävä on karsinoida vanhukset pois näkyvistä. Ja jo vanhan sanonnankin mukaan: poissa silmistä, poissa mielestä. Myönnän, että autonavaimetkin ovat hukassa, jos ne eivät ole näkyvillä. Mutta autonavaimiin ei satu, etsijä korkeintaan kokee adrenaliiniryöppyjä.

Ehkä kultuuri, joka arvostaisi enemmän vanh… siis ikääntymistä, jättäisi myös enemmän tilaa vanh… siis senioreille. Kuinka vaikeaa onkaan löytää sellaisia sanoja, jotka olisivat korrekteja kaikille. Puhun siis itsestäni, koska itsestään saa sanoa, että minä vanhenen. Minä en ikäänny, koska ikääntyminen pitäisi tehdä kauniisti ja minun vanhenemiseni ei ole suoranaisesti kaunista. Minä en myöskään senioroidu, eli kyse ole sertifikaatista eikä edes seniilisoitumisesta.

Vaikka vanheneminen ei ole nautinnollista, kolotus ei jalosta, pitäisi kuitenkin saada vanhentua arvokkaasti. Siihen kuuluu ajatus ystävistä. Olen onnellisessa asemassa kun saan sanoa monia ihmisiä ystävikseni. Mutta eikö jokaisella pitäisi olla edes yksi ystävä? Siksi on kaunista, että koronamaailmassa erilaiset koulutehtävät, harrastukset, lehtikirjoitukset yms. kannustavat ihmisiä lähestymään muita. Tarkoitan tällä tilanteita, joissa kirjoitetaan vanhukselle, siis sille ikääntyneelle kirje, haastatellaan yksinäistä, pyritään tavoittamaan luokalta se, joka ei juurikaan ole koulussa.

Korona on laittanut meidät myös kysymään, tarvitsetko jotakin kaupasta tai soittamaan sille ystävälle, josta ei ole kuulunut pitkään aikaan. Korona on saanut meidät virittelemään skypeä tai istumaan teamsissa. Kieltäydyn silti kehumasta tuota pikkuotusta, jonka nimi vielä pitäisi kirjoittaa isolla K:lla!

Olen joskus saanut olla mukana lähes 95-vuotiaan ihmisen hautajaisissa, jossa kauneinta oli se, kuinka tuo ihminen oli elinaikanaan vaikuttanut niin monen ihmisen elämään. Toinen toisensa jälkeen muistelijat pitivät melko tai täysin spontaaneja puheenvuoroja, joissa pirskahteli ilo siitä, että tämä ihminen oli ollut olemassa. Mielestäni noissa puheissa oli yksinäisyyden kääntöpuoli. Sanoissa hehkui aito kunnioitus tuota vanhusta kohtaan. Totuutta ei silti sokeroitu vaan vanhuksesta piirtyi melko rehellinen kuva rosoisesta luonteesta. Mutta koska kaikki kertominen tehtiin syvällä kunnioituksella ja rakkaudella, kaikki kuulosti hyvältä palautteelta.

Monessa vanhustentalossa on tai on joskus ollut kissa. Sanotaan, että kissa usein vierailee sellaisen ihmisen huoneessa, joka on muutoin aivan yksin. Realisti sanoisi, että kissa tekee niin, koska niissä huoneissa se saa parhaiten olla rauhassa. Minä olen niin paatunut romantikko, että ajattelen kissan vierailevan niissä huoneissa, koska se aistii läheisyyden kaipuun. Ehkä meidän pitäisi enemmän olla kissoja toinen toisillemme!

Ystävyys on suuri lahja, hengenheimolaisuus, sielunkumppanuus, miksi sitä kukin kutsuukin, on suuri lahja. Loppujen lopuksi tarvitaan hyvin pieniä tekoja. Yhteydenotto silloin tällöin, hymy kohdatessa, ulkopuolisen ottaminen mukaan keskusteluun. Kyse ei ole avaruustieteestä. Aikuisuus ja hiekkalaatikkoleikit eivät loppujen lopuksi poikkea niin kovin paljon toisistaan. Lainataan siis toistemme lapioita: ”Älä tule paha kakku, tule hyvä kakku!”