Tommi Parkko: Runosta rakkaudella. Avain 2019.

Jostakin syystä, jota en käsitä, runoista on tullut jotenkin väheksytympi kirjoittamisen laji. On kannattavampaa taidetta kirjoittaa rikosromaani kuin kirjoittaa runokirja. Runojen kustantaminen ei ole kannattavaa. Monet entiset runokustantamot eivät joko julkaise enää runoja tai eivät ylipäätään ole enää kustantamoita. Ei taaskaan sillä, etteikö hyvä rikosromaani olisi hyvä. Totta kai se on! Mutta myös hyvä runokirja on hyvä. Siksi surullisena olen katsellut kirjakauppojen kirjahyllyjä. Monesti se runoille osoitettu pieni hylly on siellä pylvään takana, katsekentän alapuolella. Siellä on muutama kirja kaikista menestyneimmiltä runoilijoilta ja siinä kaikki.  

Kun luin Tommi Parkon kirjaa Runosta rakkaudella, nuo samat ajatukset tuntuivat olleen kirjailijan hankkeen takana. Parkko itse sanoo kirjoittaneensa kirjan avatakseen runoutta laajemmalle lukijakunnalle. Hän sanoo käyttäneensä työnsä pohjana käymiään keskusteluita luovan kirjoittamisen oppilaittensa ja yleisötilaisuuksiin osallistuneitten henkilöiden kanssa. Mielestäni tämäkin kokonaisuus kertoo, että runosta ei elä ja kirjoittamista on jo senkin tähden pidettävä laaja-alaisempana.  

Ensin tämä, ehkä Suomen kirjastopalvelu Oy:n osittain toivomakin (mutta ei rahoittama) teos alkaa sillä, millainen tunteiden, kuvien ja tarinoiden merkitys on runoudessa. Avatuilla käsitteillä päästään sitten tutustumaan omien tunteiden sanallistamiseen runouden avulla. Sen jälkeen pohditaan runouden ja yhteiskunnallisen toiminnan välistä suhdetta. Käännösrunouden ja taiteellisen runon kautta päädytään lopulta lukijan rooliin runoudessa.

Korjaus tekijältä: ”Kirjan on kustantanut Booky.fi omistama Avain-kustantamo, joka kuuluu Suomen kirjastopalvelun kanssa samaan yritysryppääseen. Avain on kustantamo, joka julkaisee lähinnä tietokirjoissa, joissa usein jokin kirjastoja kiinnostava elementti. Normaaliin tapaan olen saanut tekijänpalkkion kustantajalta.”

Jo alkupaloissa Parkko kertoo siitä, kuinka ihmisten käsityksiä runoudesta voidaan pitää heidän runokäsityksinään. Nämä käsitykset ovat sellainen aika ajoin päivitettävä kartta, jonka avulla runouteen pystyy tutustumaan. Onnekkaimmat ovat kuulleet jo pienenä riimiloruja. Yleensä koulussa se kartta piirtyy itselle. Koululle sysätään hirmuinen vastuu kertoa kaikesta oppilaille niiden tuntikehysten sisällä. Perusajatuksena kuitenkin on, että runokäsitys muotoutuu kokonaisuudesta ja sen luomiseksi Parkko itsekin tekee paljon esimerkiksi oppilaitosvierailuja.

Pahimmillaan runous voidaan kokea vaikeana ja elitistisenä, arjesta vieraantuneena kirjallisuutena. Parhaimmillaan se voidaan kokea hauskana ja leikillisenä tapana nähdä ja tehdä uutta. Jollekin runous on elämänilon löytämistä, toiselle lohdutusta, kolmannelle taidetta, neljännelle suurten ajatusten pohdintaa ja viidennelle kielen soittamaa musiikkia. Kuudes etsii koko ajan tiiviimpää ja tiiviimpää ilmaisua. Runon asiasisältö on enemmän kuin sen sanat, koska me lukijat lisäämme siihen oman tulkintamme. Kun maltamme antaa runouden olla juuri sitä, mitä se haluaa olla, saamme siitä irti koko ajan lisää merkityksellisyyttä. Nämä kaikki oivallukset Parkko antaa meille jo esipuheessa, jota hän kutsuu Alkupaloiksi.

Kuvallisuus syntyy kirjoittajalle ja lukijalle aistihavaintoja sanallistamalla. Metaforan arkipäiväistymisestä Parkko tuo eteemme tuolinjalan. En toisiaan olisi sitä enää metaforaksi tunnistanutkaan, niin arkipäiväinen sana siitä on tullut. Minulle uutena asiana ja kuitenkin samalla itsestään selvyytenä tuli esiin ajatus runokokoelman muodostumisesta. Siitä, kuinka runoilija on muotoilemalla tietyn kokoelman pyrkinyt saamaan tietyllä järjestyksellä aikaan tietyn ajatuskuvion, tunnetilan tai vastaavan. Jokainen runo ei välttämättä ole hyvä, mutta jos se runo siinä kokoelmassa, omalla paikallaan tuo siihen kokoelmaan jotakin uutta, jota ei olisi ilman juuri tuota runoa, on sekin kokoelmassa paikkansa ansainnut. Niin helposti sitä lukee kokoelmaakin niin, että ei tämä runo nyt tunnu niin hyvältä, hyppään kesken seuraavaan. Uteliaisuus minussa heräsi ja jäin miettimään, mitähän tulkintoja minulle on jäänyt avautumatta hätäisyyteni vuoksi.

Toinen itsestäänselvyys ja samalla uusi asia on, että monet alkavat lukea runoja elämän murroshetkissä. Erilaiset tunnetilat ja elämänmuutokset vaativat sanallistamista, jota runous voi tarjota. Vielä merkittävämpi totuus nousee Parkon tekstistä esiin kun hän kertoo, kuinka sillä, mitä runoilija sanoo, ei välttämättä olekaan merkitystä, vaan merkitys on siinä, miten lukija sanallistaa omia tuntemuksiaan. Runoilija antaa lukijalle materiaalia, jolla lukija pääseekin tulkitsemaan itseään. Parkosta myös kuulee, kuinka hän on työnsä puolesta joutunut arvioimaan paljon runoutta. Kommentti harrastajakirjoittajan runoudesta, joka on usein jäsentymätöntä ja kliseistä saa tuntemaan itsensä pieneksi. Tarpeemme päästä kertomaan omasta elämästä ja tarpeemme käsitellä kipeitä tuntemuksia ovat perustarpeitamme. Mutta taas viiltävä totuus nousee esiin: tuskaisesti kerrotut henkilökohtaisuudet eivät kiinnosta ketään.

Minut jälleen kerran yllättää se, kuinka runouden perinne on ollut miehinen. Itse on tullut naisena luettua enemmän naisrunoilijoita. Mutta näinhän se varsinkin on ollut. Miehen sana on ollut se merkittävä, naisten sanoilla ei ole ollut painoarvoa. Suomalaisen runouden läheinen suhde luontoon on itsestään selvyys. Luonnosta lähtevät kielikuvat ovat vahvoja ja tuttuja jopa kaupunkiolosuhteista kotoisin olevalle. Mutta runouden läheinen suhde musiikkiin onkin jo hieman vieraampaa monelle, ainakin minulle. Runot voivat kuitenkin toimia musiikin sanoituksena. Usein ne runot, jota on sävelletty, ovatkin nenäliinamusiikkia. Minua ainakin itkettää.

Teoksessaan Parkko jatkaa totuuksien vuodattamista. Hänen katsauksensa kirjallisuuden yleensä ja erityisesti lyriikan osalta 1960-luvulta nykypäivään on kipeä, mutta niin paikkansa pitävä. Hän lähtee siitä, että kirjailijoiden asemassa tapahtui muutos tuolloin 60-luvulla ja tilanne on mennyt vain huonommaksi. Silloin kirjallisuuden kilpailijoiksi tulivat yhä enemmän radio, televisio, musiikki ja elokuva sekä tietokoneiden tarjoama viihde. Kaikki toki kelpo välineitä omalla sarallaan. Lainaan Parkon rosoista, mutta totuudellista kommenttia: ”On ilmeistä, että monelle kirjallisuus on liian vaativaa television katsomiseen ja pelaamiseen verrattuna.” (Runosta rakkaudella, s. 126.)

Tietokoneiden käytön lisääntyminen on saanut kirjoittamisen yleistymään ja arkipäiväistymään. Kirjoja ilmestyy yhä enemmän, mutta kuitenkin yksittäiset kustantamot julkaisevat yhä vähemmän. Romaani on monen silmissä ainoa oikea kirjallisuuden laji. Käsikirjoituksia kirjoitetaan nopeammin, enemmän lainaten, (jopa kopioiden), jälki on enemmän hutaisemalla tehtyä kuin aikaisemmin. Toki on hyviä kirjoja yhä, mutta yhä enemmän on myös luvattoman huonoja kirjoja. Kustannustoiminta on kriisissä, koska painokoneet eivät usein ole enää kustantajien omistuksessa. Yksittäisen kirjan kustantamisen suurin menoerä on nykyään markkinointi. Niinpä kustantajat ovat valinneet strategiakseen kustantaa enemmän niitä kirjoja, joiden ajatellaan myyvän enemmän. Luonnollinen, mutta aloittelevien kirjailijoiden, missä tahansa vaiheessa kirjailijan uraansa olevien runoilijoiden ja valtavirrasta poikkeavien kirjoittajien kannalta ongelmallinen tilanne. Samanaikaisesti esimerkiksi luovan kirjoittamisen opiskelu on lisääntynyt huomattavasti. Esikoiskirjailijat ovat siis entistä taitavampia kirjoittajia.

Parkko toteaa suorasukaiseen tapaansa, että usein esikoiskirjailijan julkaisu tapahtuu liian pienen kypsyttelyn kautta. Kirjoittamisesta on tullut liian helppoa kun julkaiseminen pääsee tapahtumaan puoliraakana. Ehkä se on näin, en tiedä. Kerran olen luullut tulevani kirjailijaksi. Hieman runsaan vuoden yksi käsikirjoitukseni oli erään keskikokoisen kustantamon lupauksen alaisena. Kirjan piti ilmestyä tänä keväänä, mutta sitten tilanteet muuttuivat ja kirjani päätettiinkin jättää julkaisematta. Näin jälkeen päin ajatellen se saattoi olla hyödyllinenkin tapahtuma. Nälkä nimittäin kasvoi ja varmuuteni siitä, että kirjoitan lopun ikääni on kasvanut myös.

Kirjailijakunta on naisistunut, ammattimaistunut – ja köyhtynyt. Yhä selvempää on, että kirjoittaminen ei elätä. Apurahoista on taistelemassa yhä useampi. Niitä kirjoittajia, jotka pystyvät oikeasti ansaitsemaan kirjoittamisellaan on yhä vähemmän. Runoteos ei usein pidä sisällään minkäänlaista tarinaa, ainakaan helpossa muodossa. Niiden ilmestyminen ei siis useinkaan saa toimittajia kiinnostumaan. Jutut runoteoksista eivät niin sanotusti myy. Runoteoksia ilmestyy yhä enemmän, mutta monet niistä eivät saa lainkaan lukijoita.

Runoilijan osa on usein ollut erilainen osa. Muinaisten kulttuurien ja alkuperäiskansojen yhteydessä runoilija on saattanut saada arvostustakin, sillä hänet on voitu rinnastaa shamaaniin. Rooman keisari saattoi olla suopea runoilijalle, jos hänestä oli hyötyä valtakunnan kehitykselle. Sittemmin runoilijat saatettiin nähdä boheemeina. Tästä taas muotoutui käsitys, kuinka runoilijat turmelevat nuorisoa. Stereotypian mukaanhan runoilijat ovat juoppoja, viettävät siveetöntä elämää ja heissä on sellaista herkkyyttä, joka sortuu mielenterveysongelmiin. Vielä on pakko lainata Parkon sanoja: ”Moni riippumaton itsesäälissä rypevä runoilija on välillä pateettinen – tahattoman koominen.” (Runosta rakkaudella, s. 132.)

Teoksensa lopussa Parkko vielä selkeyttää käsitteitä uudestaan kirjoittamalla määritelmiä auki. Hän käyttää luvuissa ruokatermejä ja tässä käsitteiden avaamisessa hän vielä opastaa lukijaa kuin kertomalla, millaisilla ruokailuvälineillä kutakin kattausta kannattaa lähestyä, jotta ruokailu on mahdollisimman helppoa. Kirjaa kannattaakin lukea kerraten. Jos jokin kohta ei avaudu ensimmäisellä kerralla, siihen kannattaa palata oikeilla välineillä varustautuneena. Käsitteiden jälkeen takaisin lukuun Gourmet. Siinä herkutellaan kaikilla niillä oivalluksilla, joita runoudesta voi saada. Kannattaa miettiä esimerkiksi sellaisia kohtia kuin aistihavaintojen käyttäminen raakamateriaalin tuottamisessa, kirjoittamisen eettinen näkökulma, poliittinen korrektius, ihmissuhteet versus sanomisen pakko. Luvussa Jälkiruoka Parkko nostaa vielä esiin uusia ajatuksia kuten lukijan odotusten huomioiminen, kerroksellisuus, outouttaminen.

Koko tekstin ajan Parkko liikuttelee eri aikojen runoilijoita kuin shakkinappuloita laudalla selittämässä, esimerkkeinä ja malleina. Hän herättelee ruokahaluamme erilaisten runoilijoiden suuntaan. Kaikessa tässä tulee esiin se, kuinka paljon Parkko arvostaa lukijaa, häntä, jonka olemassaolo on kaikkein tärkeintä. Lukijaa on siis kohdeltava arvostavasti ja hellästi. Lyriikassa lukijan tulkinnan vaatima tila on tärkeämpi kuin kirjailijan oman sanoman vaatima tila.