by Ajauduin kirjoittamaan tästä aiheesta, koska minulla on hyvin pieni suku. Toinen ajautumisen syy on, että olen viime aikoina saanut olla yhteydessä sellaisten sukulaisten kanssa, jotka luulin jo kadottaneeni. Yritän selventää, miksi pidän sukua niin tärkeänä asiana.
Suomenkielen sana suku on muuten siitä mielenkiintoinen, että todellisuudessahan me olemme sukujemme jälkeläisiä. Muodostumme periaatteessa neljästä suvusta eli äitimme vanhemmista ja isämme vanhemmista. Kirjoitan tätä kuitenkin koko ajan yksikkömuotoisena ja puhun suvusta tarkoittaen sillä kaikkia noita sukuja. Toisaalta tarkoitan myös kaikkia niitä aikaisempia sukupolvia eli muodostumme sukupuustamme, jossa on määrättömästi oksia.
Suvussa voi olla yhteisiä piirteitä. Esimerkiksi samalla tavalla sijaitsevat ärsyttävät hiuspyöriäiset, jotka tulevat aina hiuksia kammatessa tai leikatessa esiin. Kuinka itsepäiset hiukset eivät suostu taipumaan sinun tahtosi mukaan vaan niillä on aivan oma tahtonsa ja ne nousevat pystyyn aivan väärästä kohtaa. Juuri sukulainen ymmärtää, kuinka paljon sellainen voi ärsyttää.
Sitten on tämä tuulenhalkaisija, jota nenäksi kutsutaan. Sen malli ja koko voi olla suvussa yhteistä. Tai couperosa-iho, josta välillä tuntuu, että mikään määrä voiteita ei sitä piilota. Se silmien epämääräinen väri, jota on ihan mahdoton määrittää passia varten, ehkä se voi olla juuri suvun yhteinen piirre. Tapa kävellä tai askeltaa voi olla ominaista juuri suvun kautta. Esimerkiksi se, millaiset jäljet meistä jää lumeen. Oletko huomannut, kuinka joidenkin jäljet ovat suoraan yhdellä viivalla, joidenkin suoraan kahdella viivalla ja joidenkin jäljistä muodostuu ankkamainen askellus, jossa varvasosasto osoittaa enemmän sivulle kuin kantapääosasto?
Murteet ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Paitsi, että niiden sointi on niin omanlaisensa, niissä myös elää oma sanastonsa, jota vain toinen saman murrealueen ihminen tai toinen samalla murrealueella syntynyt ymmärtää. Suvun kesken voi olla samanlaista sanastoa. Jollakin isomummulla on voinut olla oma sananparsivarastonsa, joita hän on todellisen samankäyttäjän taidolla tiputellut mitä uskomattomampien tilanteiden yhteyteen. Joku isoisosetä on voinut olla se paikkakunnan puhuja, joka aina piti puheen kaikissa suvun tai kunnan tilaisuuksissa. Hän on voinut olla myös se puhuja, joka on puhunut silloinkin, kun hänen puhettaan ei ole toivottu ja odotettu.
Pakolaisuus, evakkoon muuttaminen ei ollut niitä asioita, joita olisin lapsuudesta saakka tarkasti ymmärtänyt. Mutta sitten kun sain aivan ihanan sydämellisen apen, joka on kotoisin itärajan takaa, aloin ymmärtää niitä asioita ihan toisella tavalla. En väitä, että kaikkien ihmisten tilanne olisi samanlainen, mutta ainakin minulla maailmankuva muodostuu siitä lähiympäristöstä ja niiden ihmisten toiminnasta, jotka ovat siinä lähellä. Uskon siis siihen ajatteluun, että meitä muovaa suku, perimä ja ympäristö. Siitäkin syystä suku on tärkeä, että se saa meidät ajattelemaan muutakin kuin niitä oman navan ympärillä pyöriviä asioita.
Ne, jotka sanovat, että sukulaisuuden korostaminen ei ole tärkeää, saattavat muistuttaa vaikkapa siitä vanhasta sanonnasta, että sukulaisiaan ei voi valita, mutta ystävänsä voi valita. Pitäähän tuokin paikkansa. Varmasti jokaisen suvussa on joitakin asioita, joita ei ensimmäisenä olla mainostamassa tai joiden olemassaolo on voitu jopa pitää kokonaan salassa. Jokaisen suvussa on varmasti jotakin sellaista, josta kaikki eivät tunne suurta ylpeyttä. Mutta niinhän se on meissä itsessämmekin. On joitakin asioita, joista saatamme olla suunnattoman ylpeitä ja joitakin asioita, joita kiellämme, peittelemme tai jopa häpeämme. Suku on siis myös väline oman itsemme ymmärtämisessä ja oman itsemme tuntemisessa. Suku on kuin elämän google maps, jonka mukaan suunnistaa.
Arvostan korkealle niitä ihmisiä, jotka jaksavat tehdä perusteellista sukututkimusta. Ajatelkaapa, että jotkut ovat pystyneet jäljittämään sukuaan tuhansia vuosia taaksepäin. Varsinkin, kun nimenkäyttö oli sellaista, että joka toinen kyläläinen oli Matti Yrjönpoika ja joka toinen oli Yrjö Matinpoika. Olen yrittänyt lukea useampia sukututkimuskirjoja. En pysy mukana siinä ketjussa vaan joudun uudestaan ja uudestaan palaamaan takaisin aikaisempaan sukutauluun. Ainoastaan kirjoittamalla ylös merkintöjä voin edes pystyä seuraamaan valmiiksi kirjoitettua tekstiä. Minusta ei ole tekemään perusteellista sukututkimusta, mutta voin harrastaa sitä kevyellä tasolla ja nauttia toisten tekemästä työstä.
Sukuunkin voi suhtautua positiivisesti. Nautitaan siis niistä hyvistä asioista, joita suku voi tarjota. Pidetään yhteyttä sukuun ja opitaan tuntemaan itseämmekin siinä samalla.
