Huumori on vaikea laji

Jostain kumman syystä olen aina pitänyt stand up komiikasta. Se on laji, joka jakaa kuulijoita vihaajiin ja rakastajiin. Monen korvissa se kuulostaa siltä, että siinä vain kiroilutaitoiset ihmiset vaihtavat kuulumisia, mutta mielestäni siinä on syvempi sanoma. Minulle siinä sydämestään kipeät sanataiteilijat ilottelevat kauniilla kielellämme. Oletteko esimerkiksi kuunnelleet sitä tempoa, jolla he vitsinsä kertovat?

Stand up koomikolla jutun pohjustus lähtee kuin varkain. Virallinen termi lienee ”set up”. Sanojen painotus on mietitty viimeistä iskua myöten. Vitsin kärki eli ”punchline” iskeytyy kuulijan tärykalvolle niin nopeasti, että hetken kuulija ensin vetää henkeä, yrittää tajuta, mitä se oli ja oivallettuaan puhkeaa nauramaan. Joidenkin koomikoiden esiintymiseen liittyy vielä se, että koomikko ei vain kerro vaan hän esittää ja näyttelee tilanteen. Tuosta käytetään nimitystä ”act out”. Rytmitys on sama kuin vuoristoradan junassa huvipuistossa. Ensin kiivetään mäkeä hitaasti ylöspäin. Kaikki kyllä tietävät, että kohta mennään, mutta ei ole aavistustakaan, minne. Tämä siis jos on ensimmäistä kertaa siinä vuoristoradassa. Meidän ongelmamme tavallisessa televisiossa on kymmenettä kertaa pyörivät uusinnat, jotka eivät enää viehätä ketään.    

Wikipediassa sanotaan, että ”koomikko seisoo yleisön edessä ja kertoo itse keksimiään vitsejä, tarinoita tai nokkelia huomioitaan asioista, jotka ovat usein hänelle omakohtaisia tai yleisölle läheisiä.” Se on aika kattava määritelmä. Asia täytyy osata hyvin, jotta sen pystyy kertomaan yleisölle. Toisaalta yleisön kiinnostus ei ole ostettavissa vaan se vaatii paneutumista. Erilainen tunnelma erilaisen yleisön kanssa vaatii joka kerta hieman erilaiset otteet. Jos yleisö aistii, että koomikko ei ole täysillä mukana tilanteessa, se ei suosiotaan anna. Toisaalta, kuten kaikissa live-esiintymisissä, yleisö tulee tilaisuuteen kukin omien painolastiensa kanssa. Tunnelma vakavan sairauden keskellä, lomautuslappu kädessä, rakastuneena tai rakennuslupa postissa laittaa omistajansa aivosolut erilaisiin asentoihin. Sama vitsi pitäisi kuitenkin saada uppoamaan heille kaikille ja jokainen kuulija pitäisi saada vapautumaan paineiden keskellä. Ei pieniä odotuksia!

Usein koomikko onkin, varsinkin aloitellessaan uraansa, sen edessä, että ”lavakuolema” uhkaa. Tuo tilanne on saanut nimensä siitä, että koomikko yrittää ja yrittää, mutta yleisö ei naura. Oikeastaan uskon, että jokaisen menestyvän koomikon menestymisen edellä täytyy olla useampikin lavakuolema. Niin kuin valoa oppii arvostamaan vasta kun on tajunnut varjon, voi huumoriakin arvostaa vasta, kun on oivaltanut, mikä ei naurata. Yleisö on vaikea seurustelukumppani, joka on oikukas, arvostusta kaipaava, herkkä ja nopeasti suuttuva. Mutta oikein käsiteltynä se on myös armollinen, arvostava, tukeva ja kannatteleva. Myötäkarvaan silitettynä ja joskus ystävällisesti karvoja pöllyttäen tai hellästi tukistaenkin yleisöstä nousee hersyvä nauru.

Kun sanon, että usein koomikko on sydämestään kipeä sanataitelija, tarkoitan sellaisia ihmisiä kuten Robin Williams. Siinä samaan kuoreen oli pakattu stand up koomikko, näyttelijä ja ihmiseksi liian herkkä olento. Aika monet suomalaisista sanataiteilijoistakin ovat kovia kokeneita. Käydäänpä hetki historiassa, ajassa ennen kuin varsinainen stand up oli rantautunut Suomeen. Meillä on ollut monenlaista komiikkaa silloinkin. Muistelkaapas vaikka Jukka Puotilaa, Pertti Spede Pasasta, Pekkaa ja Pätkää, Vesa-Matti Loiria, Ulla Tapanista. Siinä on vanhempia ja nuorempia hahmoja ja todellisia esittäjiä yhdessä lauseessa. Osa heistä esiintyy vieläkin, osa on jo poistunut keskuudestamme.

Meillä on useampia komiikan ammattilaisia, jotka nykyisin esittävät stand uppia. Esimerkiksi Jacke Björklund kertoessaan, kuinka suomalainen pariskunta lähtee vapaapäivänä käymään Ikeassa. Siinä mies kulkee uskollisesti perässä ja naisesta tulee paljon puhetta ulos ja kädet käyvät osoittaen milloin mitäkin huonekalua. ”Kato, kato, ota mitat, kato, kato.” Ja kun päästään kotiin, ne perkeleet pitää vielä kootakin. Mielestäni vitsi on legendaarinen. Samoin hänen vitsinsä lomailevasta terroristista.

Matti Patronen kertomassa tarinoita koiristaan, Fredi Lilius, jonka alkoholistivitsit ovat poskettomia, Jape Grönroos ja hänen vitsinsä siitä, kuinka vaimon kanssa mennään ja osallistutaan sananselityskilpailuun kaveripiirissä, Mika Eirtovaara, joka usein on nähty seremoniamestarina, illan isäntänä, jonka tehtävä on heittää seuraava esiintyjä lavalle niin, että yleisö on jo valmiiksi lämmitelty sopivaan vireeseen. Tällaisen seremoniamestarin virallinen nimike on kaiketi ”MC”.

Ismo Leikolan komiikka perustuu kielen vaihtelevuuteen ja esimerkiksi suomen ja englannin kielen erilaisuuksiin. Hänen tapansa esittää komiikkaa on hellyyttävä. Siinä äännähdykset, ynähdykset ja eräänlainen änkyttävä innostuneisuus vaihtelevat. Hän esiintyy kuin hänet olisi vahingossa heitetty lavalle ja sitten hänen pitäisi jotenkin siinä yrittää sopertaa jotakin tarinaa. Muistellaanpa esimerkiksi hänen vitsiään suomenkielen yleisimmästä ilmaisusta NO NIIN! Kuinka hän pelkillä äänenpainoillaan ja sanojen tauotuksella saa hetkessä loihdittua eteemme ainakin 10 erilaista mielikuvaa, jossa tuo toteamus riittää kommentiksi kuvaamaan koko tilannetta.

Tampereen plikka Anitta Ahonen on suustaan niin roisi, että hänen voisi ajatella vaikuttavan pelottavalta. Mutta hän on aivan ihana. Anitta kertoi paljon vitsejä äidistään ainakin silloin kun äiti vielä eli. Vitsien keskeltä vähintään omaishoitajina toimineet henkilöt löytävät syvän rakkauden ja tilannekomiikan. Samoin hänen vitsiensä kenttänä on ollut paljon vitsejä syövästä. Ne ovat hänen omakohtaista komiikkaansa. Syöpä ei koskaan ole leikin asia, mutta juuri siksi on vapauttavaa, että hän laskee siitä leikkiä. Ikään kuin hetkeksi syövän ote hellittäisi ja puristus olisi vähän löysempi kuin se kuristusote, jolla syöpä yleensä on kiinni kantajassaan ja kantajansa läheisissä. Anitta Ahonen on myös roisilla otteellaan tuonut esiin naisen ikääntymisen , lihomisen ja yhteiskunnan asenteet näitä molempia asioita kohtaan. On hyvä, että meillä on nainen, joka komiikan keinoilla ravistelee meidän luutuneita käsityksiämme.

Vastaavasti Jamie MacDonald vitsailee transsukupuolisuudestaan. Hänen komiikassaan on vaikea sanoa, mistä vitsi alkaa ja mihin se päättyy. Nauranko hänelle, hänen kanssaan vai itselleni? Mikään niistä teemoista, joita koomikot tuovat esiin, ei sinänsä ole tärkeintä maailmassa, mutta on tärkeää, että kaikille näille teemoille voidaan nauraa. Se lisää suvaitsevaisuutta, koska jokaisen naurajan oman pään sisäinen tilavuus kasvaa.

Ilari Johansson on hyvin laaja-alainen koomikko. Silti hänen komiikassaan ainakin minä nauran eniten hänen vitsiensä fyysisyyttä. Muutamalla olemattoman pienellä jutulla hän muuttaa itsensä nykyajasta 80-luvun hahmoksi. Kuinka selkeästi hän, laittamalla vähän toppausta sinne, vähän toppausta tänne ja varsinkin vähän toppausta juuri sinne, saakin yleisönsä elävästi muistamaan todellisuuden karrikatyyrin avulla. Vielä pörrötetyt hiukset, koikkaloivat askeleet, ryhdin muoto ja muutos on täydellinen.

Riku Suokas pitää ehdottomasti mainita. Näyttelijä, entinen teatterinjohtaja, jonka tilalle piti palkata kaksi uutta johtajaa kun hän irtisanoutui ja siirtyi myös stand up koomikoksi. Esiintyjä, joka peilaa itseään yleisöön ja toteaa, että kyllä se on ehdottomasti mentävä luonne edellä jo tässä iässä. Koomikko, joka muistuttaa kaikkia naisia, että tänä jouluna ei sitten meille miehille osteta mitään Body Shopista.

Toni Jyvälä, Heikki Vilja (perheenisä, jonka elämän lapset muka pilaavat), Ilkka Kivi hassun, ylisuuren piponsa kanssa, Sampsa Simpanen (pappi, jota ei voi nauramatta kuvitella hammaskeijuksi), Mikko Vaismaa (jyväskyläläinen opettaja), Jussi Simola, Paul Westlake, Peter Sapiano, Heli Sutela, Niko Kivelä, Rich Lyons vain muutamia mainitakseni. Nämä kaikki ovat niitä koomikoita, joiden huumori uppoaa minuun.

Kaksi loistavaa koomikkoa pitää vielä mainita. Heidän huumorinsa ei ole erityisesti minuun purevaa, mutta heidän taitoaan silti ihailen. Krisse Salminen, kuinka hän hallitsee koko vartalonsa lavalla, esittäen tyhmää älykkään suurella sydämellä. Robet Pettersson, jota ryhdikkäämpää ja jäykempää koomikkoa saa hakea. Mutta hänen hauskuutensa on siinä, että sananmuunnokset putoilevat, hitaasti ja harkiten. Aivan liian pitkät sanavälit saavat yleisön pidättelemään hengitystään. Pukeutuminen ja hahmo on loppuun asti mietitty.

Hyvän stand upin idea on, että esityksen kuullessaan ja hetkeksi sen jälkeen yleisö irtoaa arjesta, unohtaa kaiken maailman koronat. Muistaakseni jossain vaiheessa toukokuuta on alkamassa taas uusi kausi suomalaista stand up komiikkaa. Aion seurata sarjan tiiviisti. Minun on pakko, koska se tulee taas varmasti niin monta kertaa uusintana.